"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia, mutta ne kuitenkin tulivat — varalle".
Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä — joukko olisi voinut ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä, viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen kätensä ja pyörähti kantapäällään.
"Ei tarvitse osottaa että me välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".
Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen upseerinsa?"
"Mutta nuo ajomiehet — he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties —".
"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen toista, ja täällä toista."
Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen. Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla, sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana päivänä — puolen päivämatkaa kylästä?
"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen", Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata suoraa päätä kotiin".
Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.
"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle niin monta miestä kuin tarvitsemme".