Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.
Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa ahdistamaan.
Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti Täplikkäällä Tiikerillä.
He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.
Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja, joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun — niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä, kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla, puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.
Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta. Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti — sana sanalta ja kirjain kirjaimelta:
Tässä lepää John Chinn, Esq.
Edesmennyt ……. kerääjä,
.lman verenvuodat …. virkavir….
ainoas.. luottamuksella ja rauh…. einoin
aikaansai … dellisen alamaisuuden
laittomassa … osvoilevassa kansa…
liittäen sen Brit…. en Hallitukseen
voittamalla ……. mielet …
Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit….
.engalin ..vernöri ja neuvosto
määräsivät ……… patsaan
Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.
Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:
…nää villit joukot tyyssij. heitti, …rten ….ät loukot, … saalis anast…u talteen taasen ja kylät rauh.. kaiken aik… saa sen vain …. maltti, ..rjumat .. kunt Myös miekatta …..rää ihmistunto.
Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ — kaikkineen — minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen… Bukta, missä väkeni on?"