"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".
Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain, vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni tänne. En ole palvelija, vaan bhilien herra".
"Menen — menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä näreiköstä.
Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa. Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään — vapisevia pikku miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden lähestymistä puoleltapäivin.
"Missä hän on?" kuiskasi yksi.
"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.
"Nytkö?"
"Nyt".
"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme mene".
"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".