"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.
"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".
"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"
"Päivänvalolla — jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo lähellä".
"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää ratsasta".
Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin — alas vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä — he ehdottomasti kieltäysivät hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä — tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.
"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.
"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi saattaisi hän etsiskellä meitä".
"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"
Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja, mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla ylenmäärin rohkea.