"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.
"Hän tunteekin".
"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului vihainen murina — suoranainen haaste.
"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".
Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä, ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu täplikästä — ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja häntä ja käpälät mustat.
Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa, ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää — ruumis tuntui häipyneen sen taakse — julma kallomainen pää hiipi lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa oman ratsunsa.
"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.
Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa — turpa pystyssä kita ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.
"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla verta tulvillaan".
Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.