Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa unimaahan samaa tietä pitkin — tietä joka kulki rantahietikkoa risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi, toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti; mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta, jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää; sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne — varmasti joutuisi sinne — jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan. Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen, kun muuan poliisi — tavallinen maalaiskonstaapeli — hypähti hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu — unien toivoton kauhu — sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta — että juuri hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon. Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä ennusti aina tuskallista yötä.
Mutta toiset unet — ihan järjettömät — herättivät hänessä sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong" sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin. Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa liikkui joku — joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut. Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi — paikaksi missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille. Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli, kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten. Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä — sileitten ja kiiltävien aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja — lienee vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä. Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?) yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet. Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"
Hän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina uusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin toiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista, johon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän saapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen metsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen seljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä varten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.
Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan, sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin, joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan; heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta; halpamieliset — niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" — vihjailivat halpoja ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa, hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän, ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan, niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään. Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita, ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa, jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi — pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös otsalta.
"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".
Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.
Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli. Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa, ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa — niin sanoivat vanhemmat upseerit — että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti" ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta neitseestä kuin hänestä.
Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.
"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä kaikista — varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".
Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta. Miehet olivat kunnossa — ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina, kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa, ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen: