Heit' ilman hän aikoo jäädä —
kun temppu jo tehtihin;
heit' ilman hän aikoo jäädä,
kuin usein ennenkin;
hän koituu marttiiraksi,
uusaikaiseks', sen ties,
ja pojat ja tytöt veisaa:
"kuink' oiva nuori mies — mies — mies!
Kuink' oiva nuori mies!"
Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä "urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan, auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.
Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.) Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta "miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".
* * * * *
Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa, vaikkakin tuo nainen saattaa olla — ja useimmiten onkin — kymmentä vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.
Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä, mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä, joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran, kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt hänen koskaan luopuneen.
"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin onnelliseksi".
"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä arvelette?"
He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin) neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että suudelma oli todellinen.
Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.