"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"
Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".
Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä näköisiä, kuten hän useasti sanoi.
Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä — ensin äiti, sitten isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien ratsastamaan opettanut.
"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.
"Meidän muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet ihan kuin isä".
Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä mukaista miestä — "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut Viktorian ristin, sir" — ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen isänsä teki kysymyksiänsä.
He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.
"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.
"Ei tosiaankaan hullumpaa — mutta hodie mihi, cras tibi, eikö niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi, ellei sinulla jo olekin?"