Hän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka siihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan ilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen selväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana päivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien sielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: "Tuo on Liljapoukaman tyttö — Hukkuneen Mantereen tyttö — Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tyttö — Risutyttö! minä tunnen hänet!"
Hän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa päivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy syödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten itseänsä.
"Myöhästynyt, kuten tavallista", virkkoi äiti. "Poikani — Miriam".
Pitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie menetti ainaisen hienotunteisuutensa — heti kun tajusi ettei tyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti ja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta ylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan yläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät, lyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä myös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa koskettanut.
"Georgie — rakkaani!" muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam punasteli tuon tuijotuksen alaisena.
"Minä — minä pyydän anteeksi!" Georgie sopersi. "En tiedä onko äiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä, erittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se — se on sukuvika". Hän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia, riemuiten siitä että tyttö ei tiennyt — tyttö ei tiennyt.
Georgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei äiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin pulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin arvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa juureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu häneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti kuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin lähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään parempaa tehtävää.
"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä.
Minulla on puuhia kaiken aamupäivää".
"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?" huokasi äiti itsekseen.
"Miriam on ylen tuntehikas — kuten äitinsäkin".
"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska. ('Porsas — oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän laulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä Unten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten vastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia asioita ajatelleeksi?"