"Siellä — missä lieneekään — meidän maassamme kait. Muistatko kun sitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy".
"Se oli kaikki unta — kaikki unta!"
"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän".
"Kunhan ajattelen. Minä — me emme saaneet millään ehdolla meluta — emme millään ehdolla". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse näkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.
"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?" pitkitti
Georgie jälleen pidättäen hevoset.
"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi maalattu. Muistatteko te?"
"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se' yskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle".
"Te!" — soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja tytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan toveriinsa läpitunkevin katsein. "Siis olet sinä Poju — minun Risupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!"
Hän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä voimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan, ja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen olkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita joita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa löytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan yrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: "Tietysti sinä olet Poju, enkä minä tuntenut — enkä minä tuntenut".
"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella —"