Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle merimiehelle:
»Tulkaa ulos ja olkaa siivolla! Minä olen saanut nikan.»
»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten voimme keskustella.»
Ja hän rupesi tanssimaan entistä pahemmin.
»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle. »Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas ja älykäs mies?»
Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja sanoi:
»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen kidasta.
Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan (nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä kuullut, toistan tässä:
»Sun kitas oli julkee,
Mut ristikko sen nyt sulkee.»
Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.