Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin pontevasti. Sitten hän sanoi:
»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin uudesta keihäästä.»
»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa — mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»
Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.
»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja
Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.
»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut käyttää keihästään.
»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.
»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»
»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.
Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä kohteliaammin.