»Tietysti», sanoi hänen isänsä. »Ja minä puhuin sinulle siitä sanomatta sanaakaan, eikö niin?»
»Kyllä. Luulen, että olisin ymmärtänyt sen pian, mutta sadepisara sai minut aivan varmaksi. Nyt muistan sen aina. S h u-y a merkitsee sadetta, tai että sade on tulossa'. Mainiota, isä!» Hän hypähti pystyyn ja tanssi isänsä ympärillä. »Otaksutaan, että sinä olet lähtenyt ulos ennen minun heräämistäni ja piirtänyt shu-ya nokeen seinälle, ja silloin minä tiedän, että sade on tulossa ja panen päähäni majavannahkaisen hilkan. Kylläpä äiti hämmästyy!»
Tegumai hyppäsi pystyyn ja tanssi. (Isätkin tekivät sellaista siihen aikaan.)
»Enemmän vielä! Enemmän vielä!» huusi hän. »Jospa minä tahtoisin kertoa, ettei sada kovasti ja että sinun on tultava luokseni joelle, niin mitä silloin piirrän? Sano se ensin Tegumain kielellä.»
»Shu-ya-las, ya maru. (Pilvivesi loppuu. Joki tule luokse.) Kovin monta uutta ääntä! Minä en ymmärrä, miten voit niitä piirtää.»
»Mutta minä voin — minä voin!» sanoi Tegumai. »Seuraa nyt mukana hetkinen, niin sitten lopetamme tältä päivältä. Shu-ya on selvä, vai miten, mutta tämä las tekee kiusaa. La-la-la!» ja hän heilutti hainhammastaan.
»Sen lopussa on käärme ja käärmeen edellä toutaimensuu — as-as-as.
Puuttuu vain la-la», sanoi Taffi.
»Tiedän sen, mutta meidän on tehtävä la-la. Ja me olemme maailman ensimmäinen kansa, joka sitä on yrittänyt, Taffimai!»
»Hyvä juttu», sanoi Taffi haukotellen, sillä häntä rupesi väsyttämään. »Eikö las merkitse katkaisemista tai lopettamista yhtä paljon kuin loppumista?»
»Kyllä», vastasi Tegumai. »Yo-las merkitsee ettei äidin sammiossa ole vettä keittämistä varten — varsinkin silloin, kun minä olen menossa metsälle.»