»Tämä pähkinä, jota syön, maistuu hyvältä. Jos tahdot, niin teen Loihdun ja annan sinulle tämän saksiparin, hyvin terävän ja kovan, niin että sinä ja sinun lapsesi voitte tällä tavoin syödä kookospähkinöitä kaiket päivät, kun nousette merestä maalle. Sinä voit myöskin kaivaa Pusat Tasekin itsellesi näillä saksilla, kun kiveä tai koloa ei ole lähistöllä; ja kun maa on liian kovaa, voit näiden samojen saksien avulla nousta puuhun.»
Ja Pau Amma sanoi:
»En valitse vielä, sillä näin pehmeätä kuin minä eivät nämä lahjat voi auttaa. Anna takaisin kilpeni, oi Vanhin Loitsija, niin sitten leikin sinun leikkiäsi.»
Ja Vanhin Loitsija sanoi:
»Annan sen takaisin, Pau Amma, yhdeksitoista kuukaudeksi vuodessa; mutta jokaisen vuoden kahdenneksitoista kuukaudeksi sinä muutut pehmeäksi jälleen, jotta sinä ja sinun lapsesi muistaisitte minun loihtutaitoni ja olisitte nöyriä. Minä näen, Pau Amma, että jos sinä voit liikkua veden alla ja maalla, niin sinä tulet pöyhkeäksi; ja jos sinä voit kiivetä puihin ja särkeä pähkinöitä ja kaivaa koloja saksillasi, niin sinä tulet ahnaaksi, Pau Amma.»
Silloin Pau Amma mietti hiukan ja sanoi:
»Olen tehnyt valintani. Otan kaikki nuo lahjat vastaan.»
Silloin Vanhin Loitsija teki Loihdun oikealla kädellään, kaikilla oikean kätensä viidellä sormella, ja katso, Rakkaani, Pau Amma pieneni, pieneni, pieneni, kunnes lopulta vain pieni vihreä krapu ui kanootin sivulla huutaen pienen pikkaraisella äänellä:
»Anna sakset tänne!» Ja tyttö nosti sen pienelle ruskealle kämmenelleen ja asetti sen kanootin pohjalle ja antoi sille saksensa, ja se heilutteli niitä pienissä käsivarsissaan ja availi niitä ja sulki niitä ja naksutteli niitä ja sanoi:
»Voin syödä pähkinöitä. Voin murtaa näkinkenkiä. Voin kaivaa koloja.
Voin kiivetä puihin. Voin hengittää kuivaa ilmaa ja voin löytää Pusat
Tasekin jokaisen kiven alta. En tiennytkään, että olin niin etevä.
Kun?»