»Payah kun», sanoi Vanha Loitsija, ja hän nauroi ja antoi sille siunauksensa; ja pikku Pau Amma hypähti kanootin laidan yli veteen; ja se oli niin pikkarainen, että se saattoi piiloutua maalla kuivan lehden varjoon tai meren pohjalla kuolleen näkinkengän alle.
»Onko hyvin?» kysyi Vanhin Loitsija.
»Kyllä», sanoi Mies. »Mutta nyt meidän on mentävä takaisin Perakille, ja sinne on rasittava matka meloa. Jos olisimme odottaneet, kunnes Pau Amma olisi mennyt takaisin Pusat Tasekiin, niin vesi olisi itsestään vienyt meidät kotiin.»
»Sinä olet laiska», sanoi Vanhin Loitsija. »Sinunkin lapsesi tulevat laiskoiksi. Heistä tulee maailman laiskin kansa. Heitä tullaan nimittämään Malaiskoiksi — laiskaksi kansaksi», ja hän ojensi sormensa Kuuta kohden ja sanoi: »Oi Kalastaja, tässä on mies, joka on liian laiska soutaakseen kotiin. Vedä hänen kanoottinsa kotiin langallasi, Kalastaja.»
»Ei», sanoi Mies. »Jos minusta tulee laiska koko iäkseni, niin anna meren tehdä minulle työtä kaksi kertaa päivässä iankaikkisesti. Se säästää melomista.»
Ja Vanhin Loitsija nauroi ja sanoi:
»Payah kun.»
Ja Kuun Rotta lakkasi puremasta lankaa; ja Kalastaja laski lankaansa, kunnes se kosketti merta, ja veti koko syvän meren eteenpäin ohi Bintangin, ohi Singaporen, ohi Malakan, ohi Selangorin, kunnes kanootti suhahti takaisin Perak-joen suusta sisään.
»Kun?» kysyi Kuun Kalastaja.
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija. »Pidä vain huolta meren vetämisestä kahdesti päivässä ja kahdesti yössä, niin että tämän laiskan kalastajan ei tarvitse meloa. Mutta varo, ettet vedä liian kovaa, muuten teen sinulle Loihdun niinkuin Pau Ämmälle.»