»Sen nimi ei ole enää Villi Hevonen, vaan Ensimmäinen Palvelija, koska se tulee kantamaan meitä paikasta toiseen iankaikkisesta iankaikkiseen. Ratsasta sen selässä, kun menet metsästämään.»
Seuraavana päivänä Villi Lehmä meni luolalle villi pää korkeasti koholla, jotteivät sen villit sarvet olisi tarttuneet villeihin puihin, ja Kissa seurasi ja kätkeytyi, ja kaikki kävi aivan samoin kuin ennen, ja Kissa puhui samoin kuin ennen; ja kun Villi Lehmä oli luvannut antaa Naiselle maitonsa ihmeellistä ruohoa vastaan, meni Kissa takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään aivan samoin kuin ennen. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään. Ja kun Mies ja Hevonen ja Koira palasivat metsältä ja tekivät samat kysymykset kuin ennenkin, niin Nainen sanoi:
»Sen nimi ei ole enää Villi Lehmä, vaan Hyvän Ravinnon Antaja. Se antaa meille lämmintä, valkoista maitoansa iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minä hoidan sitä, kun sinä ja Ensimmäinen Ystävä ja Ensimmäinen Palvelija olette metsällä.»
Seuraavana päivänä Kissa odotti saadakseen nähdä, menisikö joku muu Villi Eläin luolalle, mutta kukaan ei liikuskellut Vetisissä Villeissä Viidakoissa, niin että Kissa meni sinne yksin; se näki Naisen lypsävän lehmää, ja se näki tulen valoa luolasta, ja se haistoi lämpimän, valkoisen maidon hajun.
Kissa sanoi:
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, minne Villi Lehmä jäi?»
Nainen nauroi ja sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mene takaisin Viidakkoon, sillä minä olen palmikoinut tukkani ja olen pannut taikakalun pois, emmekä me tarvitse ystäviä enempää kuin palvelijoitakaan luolaamme.»
Kissa sanoi:
»En minä ole ystävä enkä palvelija. Olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja minä haluan päästä luolaanne.»