Ja Sarvikuono tekikin niin. Se napitti nahkansa kolmella napillaan, ja siltä tuntui samalta kuin sinusta, kun olet saanut näkkileivän murusia vuoteeseesi. Sitten sitä halutti raapia, mutta kutitus vain paheni; sitten se heittäytyi makaamaan hiekalle ja pyöriskeli pyörimästä päästyäänkin, ja joka pyörähdyksellä kaakunmuruset kutittivat yhä hirveämmin ja hirveämmin ja hirveämmin. Silloin se juoksi palmun luo ja rupesi ankarasti kyhnyttämään kylkeään sitä vasten. Se kyhnytti niin kauan ja ankarasti, että se kyhnytti nahkaansa ison repeämän hartioittensa yli ja toisen repeämän ruumiinsa alaosaan, missä nappien paikka oli (mutta se kyhnytti napitkin pois), ja se kyhnytti monta muuta repeämää jalkoihinsa ja sitä suututti hirveästi, mutta kaakunmuruset eivät välittäneet sen vihasta vähääkään. Ne olivat nahan sisäpuolella kutittamassa. Silloin se läksi kotiinsa hirvittävän kiukkuisena ja kauhean revittynä; ja siitä päivästä lähtien jokaisella sarvikuonolla on suuria repeämiä nahassaan ja hyvin paha sisu noiden sisäpuolella olevien kaakunmurusien takia.
Mutta Parsilainen kipusi alas puusta, pisti päähänsä lakin, josta auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina, pani kokoon leivinuuninsa ja läksi pois kohti Orotavoa, Amygdalaa, Anantarivon ylänköjä ja Sonaputin rämeikköjä.
MITEN LEOPARDI SAI TÄPLÄNSÄ.
Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani, eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi (Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä. Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle, niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä — Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä, oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!
Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia, resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen, haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.
Sanoipa silloin Leopardi Paviaanille (ja päivä oli hyvin helteinen):
»Minne on kaikki riista mennyt?»
Paviaani iski silmää. Hän tiesi.
Sanoipa Paviaanille Etiopialainen:
»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?»
(Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta
Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)