Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies, tulehan tänne!»
Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen. Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»
Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:
»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän on vaimoni; ja sinä tiedät, millaisia vaimot ovat.»
Suleiman-bin-Daoud hymyili partaansa ja sanoi:
»Kyllä, minä kyllä tiedän, pikku veli.»
»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin tyynnyttääkseni häntä.»
Ja Suleiman-bin-Daoud virkkoi:
»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»
Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua! Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»