»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin juuri sanani hänen kuultavakseen.»
»Ja mitä hän sanoi? Oi, mitä hän sanoi?»
»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä, »näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä, koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten sitä tekisi.»
»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes kyyneleet valuivat poskia pitkin.
Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen. Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.» Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin valkoiseen käteen.
Balkis taivutti suloista päätään ja kuiskutti:
»Pikku vaimo, uskotko mitä miehesi juuri sanoi?»
Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:
»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät millaisia miehet ovat.»
Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»