»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken unohtanut jo huomenna.»
»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. Me tiedämme mitä miesväki on, eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»
Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.
»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen jalkaani!»
»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»
»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen, »enkä voi rikkoa lupaustani.»
»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»
Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen sydämensä rakastettu oli niin iloinen.
Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:
»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko ikänsä.»