Pyyntihuudon huikkailijat, kauriin nopsajalkaisimman ankarimmat ahdistajat, urhot uljaan ajovimman, laahustavat kuhnailijat, toimekkaimmat vainuajat, sarven kärjen karttelijat, vantterimmat vastustajat, ovat kuolon kypsää viljaa — polku päättyi, kaikk' on hiljaa.
Kumppaneitain olleet ovat. Julma loppu joukon urheen! Lohdutella niitä tahdon, jotka joutui valtaan murheen. Kuve auki, ruumis turta, verikita ammollansa, silmin himmein röykkiöinä viruu siinä koolla kansa — kyllin korjas kuolo viljaa — polku päättyi, kaikk' on hiljaa.
KEVÄTJUOKSU
Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme meiltä menee kauas pois. Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita, ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?
Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme itkee, kaihoo katkeraan! Inehmon luokse! Häntä helli, viita, vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.
Suurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna Mowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti vanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin hiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle vartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi riippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen menoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren kauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen. Jaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka asustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen sukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun hän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen tulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan eivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain kävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä seikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.
Hän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: "Iskiessäni tapossa harhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi päivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?"
"Suu on nälissään", vastasi Bagheera, "mutta silmät eivät sano mitään. Metsällä, murkinalla tai uimassa — yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja poudalla." Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta, ja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.
He makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä, ja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä vöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi aaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti lankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera lepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät näivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa rapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti läpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän henkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli yläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.
"Vuosi kääntyy", hän virkahti. "Viita edistyy. Uuden puheen aika on lähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä."