"Ruoho on kuivaa", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen. "Keväänsilmäkin" — pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen nurmikosta pilkistävä kasvi — "Keväänsilmäkin on ummessa ja… Bagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida hosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?"
"Aowh!" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.
"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla, köhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat, sinä ja minä."
"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka." Bagheera vierähti kiireisesti jaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri luomassa talviturkkiansa.) "Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on niin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?" Äänessä oli omituinen venähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään Musta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja, jotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. "Sanoin, että me epäilemättä olemme viidakon herrat", toisti Bagheera. "Olenko tehnyt väärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö hän siis?"
Mowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa hohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu käheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää varjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä kajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.
"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä", murisi pantteri häntäänsä huiskautellen.
"Kuulen", vastasi Mowgli. "Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin."
"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka", puheli Bagheera. "Hän ei ole unohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni", ja hän alkoi itsekseen hyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä uudestaan ja uudestaan.
"Ei ole mitään otuksia jalkeilla", sanoi Mowgli veltosti.
"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole tapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle."