"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin sinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni." Mowgli puhui jokseenkin nyrpeästi.
"Mutta, Pikku Veikko", aloitti Bagheera, "emmehän me toki aina —"
"Sanon, että te jätätte", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen etusormensa. "Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon herra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun tahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan — lähetin sinut! — Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä yönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään."
"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin", sanoi Bagheera hiukan luimistellen, "ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin suuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi syödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni."
"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän töräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen polkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut piileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen edustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla luokseni; ja minä olen viidakon herra!"
"Oli uudenpuheen aika", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. "Kenties,
Pikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla?
Kuulehan Feraota!"
Mowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin kädet niskassa, silmät ummessa. "En tiedä — enkä välitä", hän sanoi uneliaasti. "Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa päälleni."
Pantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon harjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten, kuten viidakossa sanotaan.
Intialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman rajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi — märkä ja kuiva, mutta jos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin havaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on ihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa uusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja syydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva paljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja nuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se toimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.
Yhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat tuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen tuntee. Sitten toisena päivänä — silmälle minkään muuttumatta — kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen viiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä hahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja bambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin kuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää kohiseva humu. Se on kevään kohua — jytisevää jymyä, joka ei ole mehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta, vaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.