Tähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut Mowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä ruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa näöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa tähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen kuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina öinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä — samoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-, viisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä ja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien seppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla viidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla. Viidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden röhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden ääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy, minkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.
Mutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle sanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi, oli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita. Mutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä ja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli avasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin sanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti varpaista hiusmartoon — ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili itseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli uusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan rantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti sekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja rapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille vastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus litisti siitä ilman.
Hän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login teuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä pyrstö täyteen upeuteen laajenneena.
"Tuoksut ovat vaihtuneet", kirkui Mor. "Saalista saaos, Pikku Veikko!
Missä viipyy vastauksesi?"
"Pikku Veikko, saalista saaos!" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen puolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin. Kumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen häilähti valkeanhahtuva untuva.
Kepeä kevätsade — elefanttisateeksi sitä sanotaan — kulki viidakon poikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja nyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja lievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni sitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa. Kaikki paitsi Mowgli.
"Minä olen syönyt hyvää ruokaa", hän puheli itsekseen. "Minä olen juonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten silloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa sinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä suotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle ja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole kumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika juosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen kevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan metsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne uhoavat kuin valkeat toukat."
Hän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat kaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja — kuu- ja sambhur-lauluja — lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei keväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi terävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen täplikkään puukissan pilkallinen "miau" sen pujottelehtiessa oksikoissa aikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi raivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi hyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti alas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään hänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat kokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.
"Niin", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä kiukuttelevansa. "Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa Punakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin luo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt keväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia sääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi kuin Tabaqui… Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon herra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?"
Kaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä avointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon tapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin rautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä otetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan kumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli useasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan ennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja sinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen sitten toisiansa nujuuttaen.