Mowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat hampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan molemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun hän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella on täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään kumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen iskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen odottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko painui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.
"Minä olen syönyt myrkkyä", hän sanoi vihdoin. "Siitä asti kun hajoitin käräjät Punakukalla — siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa kukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman häntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian kuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?"
Kamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli tallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin sääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä hänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.
Hän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään, ollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään, sillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli ihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus näytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän keltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi. Sammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli, nuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut jymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne — uudenpuheen täysikuun, joka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli sitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien lehtien seulalla.
Lähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä riemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään muuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen, joka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen maaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies olisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta Mowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat häntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä hänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta, hetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän apinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin leijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään ilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä kaarroksella sujahti alas maahan.
Hänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten reunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien ja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä kuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon pääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä vesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja louhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta lohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena heikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys; myöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja viileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa; tai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja viisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina, kuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin meuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti kimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään ennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle viidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan laulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes kukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat kaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.
Siellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella vajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet mättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä apua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle aapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan veteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä ylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja niitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut huomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia lauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten okaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan viidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi — kymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin laskemaisillaan.
Tällä kertaa Mowgli säikähtyi. "Se on täälläkin!" hän virkahti puoliääneen. "Se on kulkenut kintereilläni", ja hän vilkaisi yli olkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. "Mutta täällä ei näy ketään." Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai eläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä lamauttavammin.
"Olen syönyt myrkkyä", hän puheli kammostuneella äänellä. "Olen tietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu minusta pois. Minä olin peloissani — ja silti minä en ollut peloissani — Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai Phaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä merkki siitä, että olen syönyt myrkkyä… Mutta mitä ne viidakossa välittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen liutoina kuutamossa, ja minä — hai mai! — minä kuolen rämeessä siitä myrkystä, jota syönyt olen." Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän oli itkeä. "Ja jälkeenpäin", hän pitkitti, "ne löytävät minut mustan mutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen Käräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole laaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua Chil niin pitelisi kuin Akelaa piteli."
Iso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli tunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton — osaatte sitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. "Kuin Chil Sääksi piteli Akelaa", hän kertasi, "sinä yönä, jona pelastin lauman punaiselta koiralta". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen Yksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte. "Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä kuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi… Siitä huolimatta minä olen viidakon väkeä!"