EVERSTI. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että hän tuli karhuamaan. Ja sinä tiedät ettei minulla ole rahaa millä maksaa hänelle. Se roisto, kymmenen vuotta hän on minua puijannut ja nylkenyt, ja nyt hän aikoo saattaa minut pulaan. Mutta periköön saataviaan oikeuden kautta, laittakoon niin että Grindas joutuu vasaran alle, panettakoon minut velkavankeuteen, tehköön mitä ikinä haluaa — minä en vapaaehtoisesti anna hänelle kopeekkaakaan.
MARIA. Emme voi tulla toimeen ilman hänen tavaroitaan.
EVERSTI. Minä hankin luottoa joltakulta toiselta sillinhirttäjältä. On niitä kaupungissa riittämään asti.
MARIA (rohkeasti). Ei ole niinkään varmaa että eversti saa luottoa.
EVERSTI (raivoten). Jos minä tahdon, niin saan koko sen kauppasaksa-roskaväen nuolemaan saappaankärkiäni, mutta minä vannoin kerran valan — (Hillitsee itsensä.) Me saamme tulla toimeen ilman kauppiaantavaroita.
MARIA. Huomispäivänä tarvitaan uusia posliineja. Ei ole edes yhtä ehyttä kahvikuppia, eversti on ampunut ne kaikki pirstoiksi.
EVERSTI. Tästedes minä juon aina tinatuopista ja syön puulautasilta. Niin on tässä talossa tehty satoja vuosia ennen meidän aikaamme, saa se kelvata meillekin. Kahvi on turha ja vahingollinen juoma, huomisesta lähtien minä en huoli aamulla muuta kuin maitoa.
MARIA (varovaisesti). Pian lakkaa viimeinen lehmä lypsämästä. Meillä kun ei ole heiniä.
EVERSTI. Se on Erikssonin asia eikä sinun. Eikä siitä muuten ole pelkoa, onhan meillä hyvät olkikatot ulkohuoneissamme. Niillä tulemme kesään asti toimeen. Ja jos oljet loppuvat, vastoin luuloani, niin teurastamme elukat ja syömme herkullisesti naudanpaistia joka ateriaksi.
MARIA (huokaa tuskin huomattavasti).