MARIA. Minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtuu kuolleelle ruumiilleni.
EVERSTI (nauraen). Hohoo. Draamallinen pelastus itsemurhan avulla.
Kuinka sen pitäisi tapahtua? Pyssy on lataamaton, sen sanon etukäteen.
Kuula on syvällä karjun kallossa.
MARIA (katsoo häntä lujasti silmiin). Jos eversti tekee minulle väkivaltaa, niin minä pidätän hengitystäni kunnes kuolen.
EVERSTI. Yksinkertainen keino ja sinänsä vallan mainio. Mutta niin lujaa tahtoa ei ole kellään ihmisellä ollut maailman luomisesta saakka.
MARIA (hiljaisen hurmion vallassa). Niinpä minusta tulee ensimmäinen.
EVERSTI (katselee häntä epävarmasti, naurahtelee hämillään). Se ei ollut hullummin sanottu, tuo viimeinen. Jumaliste, kolme kuukautta minä olen asunut saman katon alla Jeanne d'Arc'in tai Charlotte Cordayn kanssa älyämättä tuon taivaallista. Muuten, minä laskin leikkiä äsken. Ei minun tarvitse käyttää semmoisia keinoja. Tästä saat avaimen. (Heittää sen hänelle; se jää lattialle Marian jalkain juureen.) Jos haluat, niin minä menen ulos ja avaan ikkunaluukutkin. On aivan turhaa että sinä tunnet itsesi vangituksi. Minä olen yhtä kaikki varma asiastani. (Istuutuu nojatuoliin.)
MARIA (lopettaa vuoteenteon).
EVERSTI. Annatko avaimen maata lattialla?
MARIA. Mitä minä sillä. Se avain ei avaa kuitenkaan oikeata ovea.
(Äänettömyys. Eversti nousee ja astelee levottomana huoneessa edestakaisin. Höllentää kaulahuivin solmua.)