MARIA (ottaa tyhjän karahvin yöpöydältä). Onko tämä täytettävä yöksi?
EVERSTI (pysähtyy, mielenkiinto uudelleen heränneenä). Aiotko täyttää sen keittiössä?
MARIA. Missäs muualla?
EVERSTI (hetken epäröityään). Tietysti se on täytettävä. (Ottaa lattialta avaimen, aukaisee oven raolleen. Maria lähestyy.) Adolfista sinä et saa turvaa, oletko ajatellut sitä? Hän tottelee minua sokeasti.
MARIA. Sen tiedän.
EVERSTI (vaanien). Vai tiedät. Hyvä on. Mutta jos aiot mennä kylään, niin älä unohda pukea jotain lämmintä yllesi. Pakkanen kiihtyy.
MARIA. Mitä varten minä menisin kylään, kun vettä on keittiössä?
EVERSTI. Ei, ei, mitäpä sinä sinne. (Avaa oven selko selälleen.) Olkaa niin hyvä, teidän armonne. (Maria ulos. Eversti seuraa häntä silmillään. Kävelee edestakaisin huoneessa, vaipuu yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Tyhjentää konemaisesti kuulapussin ja laskee puoliääneen kuulat, kerran toisensa perästä. Penkoo umpimähkään kirjakaappeja, vetää auki shifonjeerin laatikoita. Hiipii äkkiä ovelle ja kuulostaa innokkaasti. Takaisin shifonjeerin luo, ottaa yhden laatikoista ja nostaa sen sohvapöydälle. Se on täynnä ritarimerkkejä, mitaleja, solkia, ruusukkeita ja nauhoja, joita hän tarkastelee miettiväisenä, vaihtelevin kaihon ja ylenkatseen ilmein. Pitkä äänettömyys.)
MARIA (tulee sisään täytetty karahvi kädessä: hän on mustassa puvussa ja hyvin kalpea).
EVERSTI (säpsähtää, vetää syvään henkeä, mutta katsomatta ylös). Sinä viivyit kauan, Mari. Eihän sinun vain pitänyt mennä kaivolle asti?