MARIA. En minä veden takia viipynyt. Minun täytyi ottaa ylleni sopivampi puku.
EVERSTI (nostaa silmänsä, huutaa kiivaasti). Oletko tullut hulluksi vai minkätähden pukeudut yht'äkkiä hautajaisvaatteisiin!
MARIA. Tämä on ainoa hyvä puku mitä minulla on.
EVERSTI. Arkipukusi on kyllin hyvä.
MARIA. Mielestäni se ei sopinut tänä yönä. Enhän minä valvo täällä emännöitsijänä.
EVERSTI (katselee häntä valittelevin ilmein: sitten). Musta ja valkea kuin Venetsian naiset. Ei ole paha. Katsoitko peiliin? Tiedätkö että olet kauniimpi nyt kuin ennen? Jumaliste, sinussa on jotain kuninkaallista. Sinulla on oikeus odottaa minulta kuninkaallista lahjaa (Ottaa kahmalollisen ritarimerkkejä ja koristeita, pudottaa ne takaisin laatikkoon niin että kilisee.) Nämä kaikki ovat sinun.
MARIA. Mitä ne ovat?
EVERSTI (hitaasti) Mitä ne ovat… Leluja… Tässä on solki… sain sen kerran eräältä suuriruhtinattarelta… Ja nämä… Tähtiä taivaalta niin sanoakseni. (Naurahtaa.) Varisseita hedelmiä Meidän Herramme puutarhasta… Katsos tätä pellinpalasta, se on vaarallinen kappale. Kun kolmikymmenvuotias sen saa, niin hän tulee hulluksi ja kuvittelee olevansa Jumalan vertainen… Ota kaikki, Mari, kulta ja jalokivet ovat vielä arvossaan. (Tyhjentää laatikon, muutamia silkkinauhalla sidottuja kirjepinkkoja putoaa ulos.) Kirjeitä… (Selailee niitä. Nousee ja heittää ne tuleen. Maria astuu hiljaa ja istuutuu sohvalle, ottaa korut yksitellen käteensä ja tarkastelee niitä surullisesti hymyillen, pudottaa ne takaisin. Äänettömyys.)
EVERSTI (kertoen, ei kerskaavasti). Tiedätkö että minä olen palvellut eräässä tämän maailman loistavimmassa kaartissa, että olin hovin suuressa suosiossa ja mahtava mies Venäjällä?
MARIA. Olen kuullut. Teistä puhuttiin paljon lapsuudessani, jo ennenkuin palasitte kotiin.