MARIA. Kaiken sen jälkeen, mitä eversti on sanonut ja tehnyt hänelle tämän viimeisen vuoden aikana, hän voi tuskin olla erikoisen suopea everstille. Mieluimmin hän kai vastaisi kieltävästi, mutta hänen täytynee noudattaa lääkäri valaansa.
EVERSTI. Valaansa! Valaansa! Senkö perhanaa minä hänen valastaan — en minä häntä tarvitse. En ole koskaan ennenkään antautunut lääkärin kynsiin, niin että tulen kai toimeen ilman puoskareita nytkin? (Miettii, käy yhä levottomammaksi.) Mutta Adolf voisi ajaa tuomaria hakemaan… niin niin, se on parasta. Pyydän sinua, Mari, juokse heti kuskinkamariin ja herätä hänet. Hän saa ottaa oriin eikä tarvitse sitä säästää. Päinvastoin, sano hänelle erityisesti, että ori saa maata kuoliaana portaitteni vieressä, kunhan vain tuomari on pian täällä.
MARIA (katsoo salatun tuskaisesti hänen levottomuuttaan). Staffansnäsiin on kahden tunnin matka ja sama takaisin. Tuomari ei voi olla täällä ennen kuin päivänkoitteessa.
EVERSTI. Sinä olet hullu! Päivänkoitteessa! Kuinka sinä tiedät että tulee päivä tämän yön jälkeen!
MARIA (vapisevalla äänellä). Laskuni pitää kyllä paikkansa: tuomari ei voi ehtiä tänne aikaisemmin.
EVERSTI. Mutta ei suinkaan hän ole ainoa ihminen maan päällä. Lähetä hakemaan Sjöön paroneja, tai rovastia — ei, ei rovastia — — tai miks'ei, yhdentekevä, olkoon pappi, tai lukkari, tai urkujenpolkija, tai hulluinhuoneelainen, mutta minun täytyy saada tänne ihminen.
MARIA (seisoo ja katselee häntä katselemistaan, kirkaisten). Sinulla on
Hirsipuumies ja sinä tiedät kuoleman tulevan…
EVERSTI (horjahtaa ja on kaatumaisillaan, saa kiinni tuolinselustasta, pyyhkäisee kädellä kasvojaan, suoristautuu ankaralla ponnistuksella: naurahtaa, alkaa puhua, käheästi ja katkonaisesti). Mitä hullutuksia… Hirsipuumies… ja milloinka minä… olen antanut piioilleni luvan sinutella minua…
MARIA (vääntelee levottomasti käsiään, mutisee tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa). Hänellä on Hirsipuumies… hänellä on Hirsipuumies…
EVERSTI. Anna minulle lasi vettä. (Lysähtää tuolille.)