(Äänettömyys. Maria huojuttaa päätään käsiensä välissä.)
EVERSTI. Olin synkällä tuulella, kun saavuin perille herraskartanoon, jossa asuimme. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Hirsipuumies alkoi pian näyttää voimaansa.
Rykmentinpäällikköni vaimo oli tullut miestänsä tervehtimään. Olin usein tavannut hänet Pietarissa, hän oli ehkä kaunein nainen mitä olen koskaan nähnyt, ja minä rakastin häntä kuin mielipuoli. Hän tiesi sen hyvin ja nauroi aina ilkkuen minulle — kuinkas muuten, minähän olin ruma ja köyhä niin moniin muihin upseereihin verrattuna. Mutta sinä iltana, jolloin tulin kotiin Hirsipuumiehen omistajana, sinä iltana tapahtui jotain ihmeellistä. Minä istuin ja ajattelin häntä… himoitsin häntä… ja hän tuli minun luokseni huoneeseeni, tuli kuin unissakävijä, ohi miehensä ja tovereitteni huoneiden, vaaroista huolimatta. Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja itkin. Ja kun pidin kädessäni hänen valkoista rintaansa, silloin ajattelin: tähän ympyrään on koko elämän salaisuus kirjoitettu.
Mutta en minä kauaksi aikaa jäänyt sellaisiin ajatuksiin. Tuli hetkiä, jolloin Hirsipuumies sai veren kuohumaan vielä kiihkeämmin suonissani, ja se tapahtui silloin kun minä taistelukentällä voitin sotilaitteni kuolemanpelon ja katseellani pakotin heidät tekemään mahdottomia. Olin mukana kaikilla Venäjän sotaretkillä, kaikissa rajakahakoissa, minä tappelin Saksan lakeuksilla ja Kaukasuksen vuorisolissa, ja nyt minulla ei enää ollut vihollista edessäni satulassa. Sotilaiden ruumiit ja naisten lempi, kaikki muodostui minulle porras-astimiksi, ja minä ylenin. — Yhdeksänkolmatta ikäisenä olin eversti, kolmenkymmenenviiden vuoden iässä oli kenraaliksi-nimitykseni päätetty asia — mutta silloin —
MARIA. Mitä silloin tuli väliin? Sanokaa että se oli —
EVERSTI (keskeyttäen). Ei mitään se ollut. Ei mitään nimeltä mainittavaa. On olemassa tauti, joka saa lihan häviämään ihmisen jäsenistä, ne kuihtuvat ja surkastuvat, kunnes lopuksi on vain kova luu jäljellä kuivan nahan alla. Kuihtumus nousee nousemistaan, kunnes se jonakin päivänä ulottuu liian lähelle sydäntä — silloin on loppu käsissä. Sellainen tauti voi olla ihmisessä muullakin tavoin, näkymättömänä. Se on yhtä kamala ja yhtä vaarallinen.
MARIA. Taudit voidaan parantaa. On vain ajoissa etsittävä apua.
EVERSTI. Sitä parannusta minä olen etsinyt monesta maasta. En säästänyt itseäni enkä rikkauksiani. Turhaa kaikki. Sitten eräänä päivänä otin itse hevoseni tallista, valjastin sen ja ajoin yksinäni pohjoiseen, pohjoiseen, Suomea kohti, Ylä-Grindasta kohti. Päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes vihdoin kirkonkylän kellotapuli pisti esiin metsänreunan yläpuolella. Hautausmaan ahteessa hevoseni kaatui, ja viimeisen peninkulman sain käydä jalkaisin. Oli sunnuntaiaamu ja kellot soivat, kuulin niiden äänen jo kauas tielle.
MARIA. Sinä pyhänä minäkin olin kirkossa — Rönnvikin herrasväen kanssa. Kirkkoväki puhui kaatuneesta hevosesta ja vieraasta herrasta, joka jätti rekensä tielle ja käveli eteenpäin. Kovin sitä ihmeteltiin kaikissa penkeissä.
EVERSTI. Ei kukaan tuntenut minua. He tuijottivat minua kuin mitäkin — niinkuin tuijottavat vielä tänä päivänä.