MARIA (sävyisästi). Antoihan eversti itse heille luvan. Everstin piti olla yötä tuomarilla Staffansnäsissä. Niin oli puhe metsälle lähtiessä.
EVERSTI (heittää karvalakin pois: poimii taskuista ruutisarven, kuulapussin y.m. ja latoo tavarat sohvapöydälle). Auta turkki yltäni. (Maria vie sen porstuaan. Eversti istuu ja aikoo riisua saappaansa, mutta jättää sen tekemättä ja katselee Mariaa siristäen silmiään.) — Ja nyt saappaat. (Maria sävähtää, epäröi.) No, tuleeko siitä mitään? (Maria polvistuu ja kiskoo vaivalla saappaat everstin jaloista: eversti katselee häntä pilkallisesti hymyillen.) Ei taivu hevillä se ylväs niska. Mutta taipuu sittenkin.
MARIA. Kun Sigrid ei ole täällä, niin se on kai velvollisuuteni.
EVERSTI. Mutta armollinen neiti ei mielellään palvele isäntäänsä tällä tavoin.
MARIA. Minä en koskaan ole tehnyt sellaista ennen.
EVERSTI. Et tietenkään, sinä olet ansarikasvi. Onko totta mitä kerrotaan, että olet Rönnvikin vanhan kenraalin äpärätytär?
MARIA (vaivaantuneena, mutta arvokkaasti). Äitini oli kamarineitsyenä
Rönnvikissä, siinä kaikki mitä minä tiedän.
EVERSTI. Ja eräs kotiopettaja oli isäsi. Sanoo kenraalska. Ja sentähden sinä sait asua Rönnvikissä melkein talon tyttärenä, niin kauan kuin kenraali eli. Sait hyviä vaatteita ja hiukkasen sivistystä. Vain tuon kotiopettajan takia. Moitteetonta ja ylevämielistä, se täytyy myöntää. Niinpä niin — annahan kenkäni tänne. (Maria tottelee.) Mutta kun sitten kenraali eräänä kauniina päivänä kuolla kupsahti aivan odottamatta, niin sinusta tuli yht'äkkiä persona ingrata siinä talossa. Tiedätkös mitä se merkitsee?
MARIA. En sanakirjan mukaan, mutta ehkä muulla tavoin.
EVERSTI. Niin niin, elämän latina, sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla oppinut.