MARIA (hiljaa). Niin luulen.
EVERSTI (kuten äsken). Sapperment. Sitä ei kukaan toinen ole uskaltanut väittää koko elämäni aikana. Mutta etkö usko että minussa voi olla jokin pieni kellarinnurkka, johon sinun silmäsi ei ole päässyt kurkistamaan? Etkö usko että minä voisin tehdä jotain — yllättävää?
MARIA (pudistaa surullisesti päätään). En. En.
EVERSTI (siristellen silmiään). Saadaanpa nähdä. (Toisella äänellä.) Mutta täällä on aivan liian pimeä, emme voi nähdä toisiamme niin selvään kuin ehkä pitäisi. Enemmän valoa. (Maria aikoo nousta.) Ei ei, istu sinä hiljaa, minä kyllä hoidan tämän asian. (Sytyttää kaksi kynttilää lisää ja asettaa ne sohvapöydälle.) Nyt sinä olet ollut kolme kuukautta palveluksessani, ja minä olen tuskin vaihtanut kymmentä kunnon sanaa kanssasi. Kuinka se on käsitettävä?
MARIA. Pitääkö minun tietää se?
EVERSTI. Ei, eihän se luonnollisesti ole sinun asiasi. Sen tietäminen eikä sen muuttaminen. Mutta kuinka sinä voit väittää tuntevasi minut niin hyvin?
MARIA. Ihminen näkee ja kuulee.
EVERSTI. Juoruja. On ne mahtaneet olla juhlahetkiä kylän ämmille, kun ovat saaneet oikein soittaa suutaan. Sinun pääsi on kai ahdettu täyteen kamalia juttuja?
MARIA (on vaiti).
EVERSTI. Olet tietysti kuullut minun juopotteluseuroistani kaupungissa, ja tappelustani Nykullan vuokraajan kanssa, ja mustalaistytöstä, joka asui täällä minun luonani kuusi kuukautta?