— Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun hän oli juossut kotoa pois?
Albin nyökkäsi.
— Luullakseni. Niin, jo muistankin.
— Siellä, sanoi Mari, — sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.
— Niin on, sanoi Albin miettivästi. — Se on niin lähellä, että enkö voisi yhtä hyvin tulla perille asti — —
— Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, — se on aivan mahdotonta. Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti, mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.
Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.
— Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto. Siellä ylhäällä meidän vinnillä — teidän vinnillä voisin piileksiä kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.
Marin pää oli painunut rintaa vasten.
— Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.