— Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, — onhan selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.
Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä aikana.
— Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. — Odota muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan, että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä hätiköi.
Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti erään asian ja kääntyi takaisin.
— Albin, sanoi hän hämillään, — sinun pitää antaa minulle rahaa noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.
— Mitä — mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.
— Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. — Ymmärräthän että minun täytyy!
— Niin niin, sanoi Albin, — kyllähän minä ymmärrän.
Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta vertaa raskaammaksi.