Pari viikkoa kului.
— Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa, ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.
Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti, kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin olisi saanut puukon rintaansa.
— Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat tuolla tavoin.
Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.
Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen — tai ehkä pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.
Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan. Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.
Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia — jotta Albin voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa. Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle, hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään. Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee jonakin päivänä tavarat koskemattomina —
Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?
Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.