* * * * *
Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen Fredrikille, hän sanoi.
Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin.
Vähitellen asia tuli esiin.
Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis: heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman pojan kanssa.
Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.
— Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, — saa kai sitte niinkuin onnitella.
Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä tukalina aikoina voitiin tarjota.
— Niin, sanoi hän, — parastahan sitä on toivottava. Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei sitä voi selittää.
Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista. Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.
Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita, milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli vielä häpyä.