— Särkyikö se…, sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä kalpenevan. — Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?
— Voinko…, kertasi Mari. — Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.
Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran Jumalan iäisiin kasvoihin.
— Minä kysyn sinulta vielä kerran…, sanoi Fredrik matalalla äänellä, — onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.
Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.
— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. — Oletko tullut hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden punakaartilaisten kanssa!
— Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden — —
— No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?
Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.
— Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, — se oli vain semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.