Ja hän lähti verkalleen työhönsä.
Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari; nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.
Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.
Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa, perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.
Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei voinut pakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan, vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.
Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin. Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.
Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan suojeluskunta-univormuunsa.
— Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, — onko teillä harjoitus vielä tänä iltana?
— Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu, että hän sai tuskin sanoja suustaan, — ei ole harjoitusta. Tulee etsintä.
— Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä kuin pitkän matkan takaa, — ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan kysyä?