— Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja —
— Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä kovasti kuin hänen kätensä pöytään. — Ne ovat salaisuuksia, joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.
Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:
— Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä ajamaan omaa veljeäni.
No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä, eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.
— Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi
Fredrik.
Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.
— Ei, vastasi hän pehmeästi, — mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän meillä ole mitään myytävää.
Fredrik astui askelen lähemmäksi.
— Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein hellyttävästi, — voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?