Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti — jos joku vieras —
Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.
Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan. Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.
IV.
Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.
— Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.
— Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.
— Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on tarkoituksena?
— Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi vetänyt vihollisensa lokaan.
Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen, pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.