Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään puolihämärään.
Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.
Maanviljelysneuvos siirrähtihe.
— Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.
Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.
— Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.
— Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette voitoksi —
Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui miettivän.
— Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen tarttui Aapon käsivarteen.
— Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä: