— Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä astuit reestä.
— Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, — sen saatoin melkein arvata.
Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.
— Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja tyynesti.
— Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.
Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.
— Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja kohotti kiväärinsä. — Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta lyijyä sinun pitää saaman.
Herrajumala sitä rämähdystä!
Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö, kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt, ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan maapallon.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.