Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein, innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!
— No, Aapo, huusi eräs heistä, — mitä sinä vaadit osallesi?
Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.
— Minä? sanoi hän nousten seisomaan. — En mitään.
Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina hänen jalkainsa juureen.
Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman vieressä olevaan kansakouluun.
— Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.
Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi tehdä enemmän hyötyä. — Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen, — minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan hengettöminä. — Ohoo, epäili joku, — miten se tapahtuu? — Se on minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.
Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.
Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.