LIHAMYLLY
I.
Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.
Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.
Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.
— Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.
— Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.
— Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.
Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.
— Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi
Manja kiivaasti.