— Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.
— Kuten tahdot, vastasi Manja, — olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.
Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.
Johnnie Claësson kavahti pystyyn.
— Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!
Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle. Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.
— Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas! Vastapäisestä talosta voivat nähdä.
Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!
— Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen halveksivasti.
Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi ne erääseen vaatekammioon.