— Damn it! ähkäisi hän. — Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.
Manja nauroi ääneen.
— Vai käymään hermoille, sanot sinä?
— Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse. Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan, niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle, biografin kulmaan.
— No, sanoi Manja, — entä sitten?
Johnnie Claësson ähkäisi.
— "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan ja terveyttään.
Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen levottomasti harhaileviin silmiinsä.
— Sinun tietysti — —, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi kokonainen maailma halveksimista. — Sinun pitää ajatella terveyttäsi ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden, sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen, ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan hermoista.
— Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi Johnnie Claësson ovelasti. — Huomenna minä matkustan Turkuun, se ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.