— Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, — hän ei ollut se, jota minä etsin.
— Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!
— Vaiti! huudahti Manja. — Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen suulla mainittavaksi.
— Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie järkähtämättä. — Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.
— Sinä —! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli perää.
— Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset, niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt. E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia, niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.
Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.
— Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. — Täällä minä en tahdo olla, mutta siellä kotona en voi olla… Minä en sovi mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa minulle…
— Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi, ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.
Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello soi.