— Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä, ankaralla äänellä terävästi. — Ovikello soi.
Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.
— Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. — Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon, mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni, josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein osa koko komerssia.
— Niin niin, sanoi Manja, — mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.
— Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.
Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää, joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.
— Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan käsi ojossa.
Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa hänen suorastaan punastuvan.
— Hyvää iltaa, rouva Claësson — Manja, tarkoitan — taikka, en tiedä oikein —
— Niin, näes, — Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, — herra Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.