Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin, ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.
— Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. — No, mikäs siinä, älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.
Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi umpimähkään toisille kulkuvesille.
— Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut kuularuiskua?
— Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen olkapäälleen. — Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa. Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, — niin, lutikathan kuuluvat punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan. — Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.
Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.
— Vaersgo!
Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa — lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa liesivalkeaan.
Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.
— Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.